Ajattelin tällä tunnilla kirjoittaa lyhärin juonena kulkevan tarinan, jota päähenkilö kertoo koko ajan. Elokuva toimii siis vähänniikuin selittävänä apuna tarinan ohella. Sitähän sanotaan, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa?

- Nuuskamuikkunen sanoi kerran viisaasti, että "Ikinä ei tule aivan vapaaksi, jos ihailee toista liikaa.". Harmi, että minulta meni aivan liian kauan ymmärtää se. Siksi haluaan kertoa teille minun tarinani. Perheeni oli aivan tavallinen. Äiti, isä ja pikkusisko. Sain tavaroita joita halusin, eikä suurempia ongelmia ollut. Kotona kuitenkin tuntui

, ettei mikään ollut silti hyvin. Äidille ei tuntunut riittävän mikään mikä olin, ja vaikka pärjäsin koulussa hyvin, oli minun pärjättävä paremmin. Huoneeni oli aina liian sotkuinen, enkä ikinä osannut korjata jälkiäni. Puhuin aina väärällä äänenpainolla ja sain kuulla kuinka minun pitäisi toimia roolimallinan pikkusiskolleni, jota en vanhempieni mielestä tehnyt. Kotona ahdisti. 

Omistin kavereita, mutta tuntui kun kukaan ei oikeasti halunnut olla kanssani. Välillä tuntui, että olin se takiainen jota he yrittivät ravistaa pois. Mietin usein, että mitä teen väärin. Kun kysyin asiasta, sanoivat kaikki ettei mitään  ongelmaa ole. Näin kuitenkin, että jokin oli vialla. En silti halunnut olla yksin.

Olin seurustellut pitkään poikaystäväni kanssa, mutta hänenkin kanssaan ei tuntunut toimivan. Tuntui, että tein aina kaiken väärin, ja alistuin siihen päätelmään. En ikinä uskonut, että vika olisi ollut kenessäkään muussa kuin minussa. 

Eräänä iltana katsoin televisiota napostellen popcornia kun illan elokuvana toimi Kissanainen. Mielessäni pyöri mielikuvia siitä, millainen elämäni olisi, jos voisin olla itsekkin tuollainen samanlainen sankari kuin hän, ja uskaltaa tehdä kuten haluan. Ja miltä tuntuisi kaikenlisäksi näyttää täydelliseltä. Katseeni harhautui peiliin oikealla puolellani noustessani sohvalta ylös. Popcornit levisivät lattialle enkä pystynyt liikkumaan. Katsoessani kuvaani, päässäni tuntui naksahtavan jokin. En halunnut olla tuollainen. Luuseri. Tai siltä ainakin minusta tuntui. Koko yön istuin netissä etsimässä roolemalleja jollaisiksi haluaisin tulla. Ulkonäkö, kunto, rikkaus, suosio... ne kaikki tuntuivat olevan nyt pakollisia päämääriä saavuttaa. Rakensin seinälleni suuren kollaasin johon keräsin tavoitteeni. En olisi tyytyväinen itseeni ennenkuin olisin kuin elokuvien naissankarit. 

Aloin urheilemaan, juoksin joka aamu pitkän lenkin. Iltaisin kävin salilla tekemässä lihaskuntotreenin, ja katsoin siellä kateellisena hoikkien ja lihaksikkaiden naisten treeniä. Kävin kampaajalla ja hoidatin niin kynteni, ripseni kuin meikkipussini uuteen uskoon. Uusi look toikin katseita. Poikaystäväni kanssa alkoi mennä paremmin, ja hän kehuikin minua nyt paljon enemmän. Tiesin muutoksen olevan menossa juuri oikeaan suuntaan. Painoin vain eteenpäin. Tutustuin yhä suurempaan määrään uusia ihmisiä, ja kävin ulkona aina ku kerkesin. Soitin kavereideni kanssa joka ilta, ja ainakun oli mahdollisuus näin heitä. liityin hyväntekeväisyysyhdistykseen jossa autoimme kehitysmaiden lapsia. Koulussa tein jokaisen läksyn ja tehtävän, enkä saanut enää 10 huonompia numeroita. Ja jos sain, en hyväksynyt sitä ennenkuin pääsin nostamaan sen takaisin. Kotona autoin siskoani läksyissä, sekä siivosin koko asuntomme aina kun äiti pyysi siivoamaan oman huoneeni. Äiti oli kovin ylpeä minusta ja sanoi, että olen pikkuhiljaa alkanut aikuistua. Nyt kaikilla elämänalueilla tuntui menevän täydellisesti. Tavoitteeni tuntuivat olevan lähempänä joka päivä, mutta samalla laitoin itseni yhä suuremman paineen alle. Aloin väsyä niin henkisesti kuin fyysisestikkin, mutta tiesin luovuttamisen olevan mahdotonta. Nyt vihdoin en pettänyt kenenkään odotuksia.  Tuntui kun kehoni olisi ollut 24/7 toimintakunnossa, eikä kirjaimellisesti hengähdysaikaa jäänyt minuttiakaan. Mutta sitten, jokin pysäytti minut.